Studio Mustanapassa on vielä hetken esillä Ninni Korkalon videoinstallaatio Mission Self Love. Kun katsoja astuu kellaritasossa sijaitsevan galleriatilan ensimmäiseen huoneeseen, hän siirtyy samalla myös toiseen todellisuuteen: hämärän tilan seinät on päällystetty hopeanomaisella foliomaisella materiaalilla. Tämä materiaali myös elää, sillä seinät heijastelevat tilaan sijoitettujen värivalojen loistetta sävyjen vaihtuessa hiljalleen.
Kuva: Ninni Korkalo
Ensimmäisen huoneen takana on gallerian päätila, jossa esillä on myös videokuvaa. Tilan toisen päätyseinään on heijastettu installaation pääsisältö ja toiseen foliomaisella materiaalilla vuorattuun seinään heijastuvat jälleen värivalot ja erilaiset korkealta kuvatut ilmakuvat.
Kuva: Ninni Korkalo
Foliota, värivaloja ja ilmakuvia. Tunnelma on siis mitä suurimmassa määrin “avaruusmainen”. Tätä tunnelmaa vahvistaa teoksen päävideo, jota voinee kuvailla jonkinlaiseksi monologiksi. Video alkaa kuvilla maapallosta avaruudessa. Pian näemme sisätilan, joka muistuttaa hyvin paljon installaation tilaa hopeisine seinineen. Teos synnyttää vaikutelman, että myös galleriatila on videolla kuvatun tilan osa. Sitten tähän tilaan astelee naishahmo, joka asettelee kameran kuvaamaan itseään ja aloittaa puheen “maan asukeille”. Tämä vlogimainen teosmuoto, jossa hahmo puhuu suoraan kameralle, on tuttu jo Korkalon aiemmista teoksista. Puhuva hahmo esitellään näyttelyn lehdistötiedotteessa titteleillä “galaksien kuningatar, kolmen tähden upseeri, aika- ja avaruusmatkustaja ja seksuaaliterapeutti ‘B’ ”. Teoksen tekoprosessin aiemmissa vaiheissa hahmoa on kuitenkin kutsuttu suoraan Barbarellaksi. Joka tapauksessa epäsuoremmatkin tittelit ovat selkeitä viittauksia Jean-Claude Forestin 1960-luomaan sarjakuvahahmo Barbarellaan. Hahmo lienee kaikkein tunnetuin vuoden 1968 samannimisestä elokuvasta, jonka ansiosta Barbarellasta tuli yksi 1960-luvun populaarikulttuurin ikoneista. B toteaakin heti puheensa aluksi: “Many of you know me from my previous broadcasts advocating sexual freedom”.
Aikaa on nyt kuitenkin kulunut jonkin verran ja niinpä Barbarellakin on hieman ikääntynyt. Myös ajan henki on nyt erilainen ja niinpä myös viesti tälle ajalle on uusi. Vai onko? B:n mukaan tämän päivän supervoimia ovat ystävällisyys, rakkaus ja myötätunto. Teoksen monologi käsittelee itsensä hyväksymisen sekä rakastamisen taitoa ja sen kautta maailman muuttamista – ja pelastamista. Tämä sanoma on tosi ja kannatettava. Toisaalta, erityisesti englannin kielellä lausuttuna nämä ajatukset tuntuvat hieman etäännytetyiltä. Tänä self help – aikana tämän tyyppistä puhetta on tarjolla niin paljon, että suuriin sanoihin jokaisen sisällä piilevästä sisäisestä voimasta on väkisinkin tottunut. Ehkä jopa turtunut, niin ikävää kuin se onkin. Toisaalta teoksen kokonaisuus tasoittaa vaikutelmaa: viesti tarjoillaan niin poikkeuksellisissa puitteissa, että se saa kuuntelemaan.
Myös teoksen kosmisuutta tasoittaa kotoisuus. Vaikka B puhuu englantia, hänen voimakas suomi-aksenttinsa ankkuroi teoksen tähän ilmansuuntaan. Teos myös näyttää, ettei B leiju lähetyspaikalleen avaruuspuvussa vaan hän saapuu sinne avaten hyvin tavallisen näköisen kulahtaneen ulko-oven. Fiktiivinen Barbarella eli 4000-luvulla, mutta Mission Self Love tuntuu lopulta olevan tiukasti kiinni tässä ajassa ja ympäristössä.
Näyttelyn lehdistötiedote paljastaa, että teos on osa The Best Lover-teosta, joka on viisiosainen videoinstallaatio ja lyhytelokuva rakkaudesta sekä itsensä rakastamisesta. Tämä saa ajatuksen lentämään. Miten tämä teos näyttäytyy osana laajempaa kokonaisuutta? Miten laajempi kokonaisuus installoidaan tilaan, ja minkälaisista osista se koostuu? Nykyisessä muodossaan teos on yksi statement ja yksi ääni ja hyvä niin. Kun tämä kokonaissuunnitelma on kuitenkin paljastettu, teosta ajattelee väistämättä osana jotain suurempaa. Tämä osuus siis on ikään kuin teaser jollekin, joka on tulossa. Niin tai näin, mielenkiinto on herätty.
Panu Johanssonin ajatuksia Sami Funken valokuvanäyttelystä “Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta.”
Galleria Napassa Rovaniemellä on parhaillaan esillä Sami Funken valokuvanäyttely Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta. Beethovenin Hevonen on myös näyttelyssä esillä olevan teossarjan nimi. Se juontaa juurensa tarinaan, jonka mukaan säveltäjä Ludwig van Beethoven halusi aikoinaan itselleen hevosen, mutta unohti kuitenkin ruokkia ratsuaan. Niinpä se kuoli lopulta nälkään. Funken mukaan tarina on vertauskuva Suomesta ja sen haja-asutusalueen rakennemuutoksesta. Vanhat syrjäseutujen rakennukset ovat olleet joskus upeita ja tarpeellisia, mutta nyt ne on hylätty tarpeettomina. Jokaisella rakennuksella on kuitenkin tarinansa, vaikka se olisi unohdettu.
Funke myös kirjoittaa näyttelyn lehdistötiedotteessa, että kuvien kulttuurihistoriallinen merkitys on hänelle ensiarvoisen tärkeää. Hänen mukaansa teossarjan kuvat kertovat asutuksen ja teollisuuden muutoksesta, kulutuskulttuurista sekä omista arvoistamme tänä päivänä. Kuvat on otettu eri puolilla Suomea. Osa kuvatuista paikoista on ehditty jo purkaa, mutta muutos ja murros ovat kuvien muistissa. Olennaista on itse ilmiö, eivät yksittäiset kuvat. Sarjan kuvaus on aloitettu useita vuosia sitten ja se täydentyy edelleen.
Näyttelykritiikissään Lapin Kansan Anu Jormalainen toteaa osuvasti“Melankolisten potrettien ottavan rakennuskantaa lakonista romanttisuutta ja hillittyä nostalgiaa huokuen.”[1] Näin todellakin on, sarjan teosten sävy on melankolinen, muttei sentimentaalinen. Surullista pohjavirettä tasoittaa viileän dokumentaarinen kuvaustyyli, joka ei ota kantaa. Rakennukset on kuvattu yleiskuvina, sommitellen usein keskelle. Vuodenajat kiertävät ja välillä päivä on harmaampi. Silti neutraali esitystapa on toteava: tällä kertaa on näin.
Silti kuvissa on jotakin hyvin kiinnostavaa. Kuvasto lienee kaikille tuttua ja siksi siihen on helppo samaistua. Kuten Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander näistä teoksista toteaa:
“Sami Funken valokuvat vievät meidät aikamatkalle omiin muistoihimme ja jaettuun kokemukseen. Olemme kaikki nähneet hylättyjä rakennuksia, joista ensin huomaamme vain rakennuksen sammuneet valot, pihan heinittymisen. Muutaman talven jälkeen näemme, miten nurkkiin hiipinyt kylmä alkaa tehdä tuhojaan. Kosteus on kertynyt pintaan, imeytynyt rakenteisiin, lahottanut lautoja ja rapauttanut tiilimuurauksen saumoja, rikkonut maalipintaa. Eräänä päivänä katto notkahtaa ja ymmärrämme, että loppusuora on alkanut.”[2]
Toisaalta ajatuksia herättää myös taiteilijan itsensäkin toteama fakta, olennaisia eivät ole yksittäiset kuvat tai paikat vaan ilmiö, jota sarja kuvaa. Tämä ilmiö epäilemättä etenee edelleen, vääjäämättä. Voisiko sille tehdä jotain? Pitääkö sille tehdä jotain? Mitä? Osa seurannee tällaista kehitystä surulla, toisille tämän tyyppiset rakennukset ja rauniot kenties edustavat maisemaa rumentavia häpeätahroja, jotka pilaavat sen. Mikä raunioissa, autiotaloissa ja joutomaissa viehättää ja miksi ne herättävät niin monenlaisia tunteita?
Kriitikko ja kuraattori Veikko Halmetoja on kirjoittanut Beethovenin Hevonen-sarjasta vuonna 2017 julkaistussa, Funken teoksia käsittelevässä Etsimässä-katalogissa seuraavasti:
”Ensi katsomalta ajattelee helposti, että Sami Funke on valokuvaajana realistinen dokumentoija, jonka kuvissa ympäröivä todellisuus nousee pääosaan. Kun kuvien äärellä viipyy pidempään, alkaa niistä vähitellen löytää enemmän ja enemmän symbolistisia piirteitä. Ei ole kaukaa haettua katsoa niitä vasten romantiikan ajan maalaustaiteen kontekstia. Kuvasarjassa hylätyistä rakennuksista rakennukset ovat voimakkaasti yksilöitä ja rappiossaan kauniita. Niiden kautta realisoituu niin maaseudun kuin pienten taajamien rakennemuutos. Kuvataiteessa romantiikka ei näyttäydy yhtenäisenä tyylisuuntana vaan kyse on enemmän asenteesta ja aihepiiristä. Romantiikalle ominaista on erityisesti tunneilmaisun näkyminen ja henkistynyt suhde luontoon. …Funken kuviin latautuu paljon samoja merkityksiä. Kuvassa, jossa luonto on vallannut vanhan navettarakennuksen, jonka katto on romahtanut ja kasvillisuus peittää tien perille, konkretisoituvat mielikuvat kaiken katoavaisuudesta, ihmisen toiminnan hetkellisyydestä ja luonnon vallasta.”[3]
Osin tämä pitää paikkansa, osin ehkä ei. Rauniolla ja rauniolla on nimittäin eroa.
Ihmisten suhde raunioihin on näet vaihdellut historian edetessä ja eri aikoina niihin on liitetty erilaisia merkityksiä. Jo 1700-luvulla huomattiin, että rauniot voivat olla luonteeltaan yleviä tai jopa subliimeja. Niinpä niitä voi tarkastella kuin taideteoksia, sillä ne paljastavat kätkettyjä puolia maailmasta. 1800-luvulla romantiikan aikakaudella vanhoista antiikin ja keskiajan raunioista tuli suorastaan muotia. Niitä ihailtiin ja pidettiin merkkeinä menneisyyden traagisuudesta. 1800-luvun suhdetta raunioihin leimasikin tunne: niistä saatiin symboleja melkein mille tahansa ihmissydämen kokemalle ailahdukselle.[4]
1900-luvulla suhde raunioihin kuitenkin muuttui. Maailmansodat hävityksineen loivat aivan uudenlaisia raunioita. Maan tasalle pommitetut Hiroshima, Nagasaki tai Dresden olivat perusluonteeltaan täysin erilaisia kuin antiikin pittoreskit rauniot. Ne kuvastivat pikemminkin totaalista tuhoa. Niiden äärellä oli mahdotonta ylistää rapistumisen kauneutta romantikkojen tapaan.[5]
1900-luvun loppupuoli ja sen rakennemuutos toi mukanaan taas uudet rauniot. Maaseutu tyhjeni, kun ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Tehtaat jäivät toimettomiksi, kun tuotanto siirtyi ulkomaille tai ei enää kannattanut. Näihin uusiin raunioihin ei kuitenkaan enää suhtauduttu samalla tavoin kuin ennen. Siinä missä vanhat rauniot lunastivat itsearvon jo ammoisuutensa ansiosta, näitä liian uusia raunioita ylenkatsottiin: tyhjentynyt kerrostalo valkovenäläisessä lähiössä ei tuntunut aivan samalta kuin keskiaikainen baijerilainen linna.[6] Myös Suomessa tilanne on ollut jokseenkin tämän kaltainen. Kuten Helander toteaa “Meidän suhteemme menneisyyteen ja vanhoihin rakennuksiin on kompleksinen. Arvostamme enemmän uutta kuin vanhaa ja kulunutta, uusi on synonyymi hyvälle”.[7]
Vuosituhannen vaihteessa jokin kuitenkin muuttui. Kiinnostus moderneja raunioita kohtaan suorastaan räjähti uuden alakulttuurin urbaanin löytöretkeilyn (urban exploring) myötä. Tiivistettynä urbaanissa löytöretkeilyssä on kyse useimmiten hylättyjen ja autioiden rakennusten sekä normaalisti näkymättömien paikkojen kuten tunnelien, viemärien tai vaikka kaivosten tutkimisesta ja valokuvaamisesta. Urbaanin löytöretkeilyn kiinnostus kohdistui nimenomaisesti moderneihin raunioihin. Antiikin rauniot ja niiden tarinat olivat alkaneet jo toistaa itseään.[8]
Sami Funke: Beethovenin Hevonen (Muurola), 2019, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 33×50 cm
Kirjailija ja kääntäjä Ville -Juhani Sutinen on pohtinut teoksessaan Kuolleiden muistomerkkien vuosisata- Joutomaan ja raunion estetiikasta laajasti raunoiden, autiotalojen ja joutomaiden viehätystä. Hän kirjoitaa aiheesta kauniisti ja näin tehdessään hän nähdäkseni onnistuu samalla tavoittamaan jotain myös siitä, mistä näiden Funken teosten viehätysvoima kumpuaa.
Sutisen mukaan rauniot ja joutomaat ovat pohjimmaiselta luonteeltaan epäpaikkoja. Ne ovat paikoiksi käsitettyjen tilojen lomaan jäävää pimeää ainetta, joiden kohdalla tuttu maailma on mennyt nurin, kääntynyt negatiiviksi. Maailma, jota olemme tottuneet katsomaan, on ikään kuin valmis. Välillä vanhoja rakennuksia tietenkin puretaan ja uusia rakennetaan. Tällaiset kohteet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan keskeneräisiä vaan pikemminkin ne pyrkivät kiivaasti tästä keskeneräisyydestä pois. Tämä arkinen maailma on yksi todellisuus. Mutta se ei ole koko tarina.[9]
Sutinen jatkaa: Raunioiden ja joutomaiden kohdalla valmiiseen maailmaamme on revennyt sauma, jossa sen toinen puoli tulee esiin. Pysyvässä välitilassa olevat rauniot jäävät tavallisesti todellisuuden ulkopuolelle, koska niitä katsotaan, mutta niitä ei nähdä. Meidät on ehdollistettu huomaamaan se, mitä meille halutaan näyttää – se, mikä on hyödyllistä. Raunioiden ja joutomaiden muodostama kääntöpuoli on kuitenkin osa todellisuuttamme, vaikka se on usein unohtunut. Tietenkään tämä puoli ei sekään ole koko totuus. Mutta se on kuitenkin yksi näkökulma, joka jää usein kätköön, tai joka joskus jopa kätketään. Onko se muistutus tuottamattomuudesta ja rappiosta maailmassa, jossa kulutus on ihanne, mutta mikään ei saisi kulua? Kertooko se, mitä haluamme kätkeä, enemmän kuin se, mitä haluamme esittää?[10]
Myös Henna Helanderin näkökulma Funken teoksiin on samansuuntainen hänen kirjoittaessaan: ”Sami Funken valokuvat dokumentoivat katoavaa Suomea, kaunistelematta, toteavasti. Rakennuksia ei ole arvotettu hyviin tai huonoihin, kauniisiin tai rumiin, vaan saamme nähdä koko Suomen anonyymisti ja paljaana. Katsojana saamme itse täydentää tarinat.”[11]
Sami Funke: Beethoovenin Hevonen (Oulu2), 2019, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 50×75 cm
Sutinen myös kirjoittaa oivaltavasti miten juuri valokuvaaminen on osuva tapa irrottaa joutomaa kääntöpuolelta ja tuoda se esiin, sillä joutomaat piirtyvät parhaiten kuvien kautta – paremmin kuin esim. sanoilla kuvaillen. Välineenä mykkä valokuva on tarkka media raunioiden kuvaamiseen, sillä valokuvan lailla myös modernit rauniot ovat täynnä luonnollista hiljaisuutta. Siinä missä sodan raunioittamat paikat ovat täynnä meteliä ja huutoa, hylätyt talot pysyvät vaiti tai puhuvat vain hyvin hiljaa. Ne eivät kerro räjähdyksistä, eikä niiden seinissä ole luodinreikiä. Niiden hiljaisuus ei ole painostava, vaan korkeintaan surumielinen. Jos tämä hiljaisuus kertoo jostain, niin hiipumisesta. Modernin ajan kakofonia on kaikonnut ja tehtaiden koneet ovat pysähtyneet. Asuintalojen ikkunat on laudoitettu umpeen ja ovet laitettu säppiin. On rauhallista, kuin muistojen tuolla puolen.[12]
Kenties raunioiden lumous ei lopulta tiivisty selkeästi osoitettaviin seikkoihin kuten historiaan tai kauneuteen vaan abstraktimpaan eksistentiaaliseen tunteeseen, jonka paikka herättää – ja jota sivuttiin jo romantiikan yhteydessä. Joutomaalla, raunioiden keskellä ajat näet kumoutuvat, sillä alku ja loppu paiskaavat siellä kättä. Maailma alkaa joutomaasta ja aikanaan myös päättyy siihen. Joutomaalla kohtaavat myös luonto ja kulttuuri, sillä joutomaa kuuluu molempien piiriin. Rauniot ovat muistutus keskeneräisyydestä ja kulumisesta, kaikesta siitä, mikä ei kuulu vallitsevaan maailmankuvaan. Rauniot eivät kuitenkaan kuluta, vaan ne päinvastoin säilyttävät kuluvan. Ne ovat monumentteja sille, että kaikki muukin on keskeneräistä, ikuisessa välitilassa ja haurasta.[13]
This writing was originally made as an introduction to some of the works in the 2019 Young Arctic Artists Exhibition. I curated the exhibition together with Ninni Korkalo. The text was originally published at Post Santa blog, an art blog which is run by the Artists ́ Association of Lapland.
Curator Panu Johansson’s thoughts about the media art pieces in the Young Arctic Artists exhibition of 2019.
The third incarnation of The Young Arctic Artists exhibition is currently displayed in Gallery Napa and Studio Mustanapa in Rovaniemi, Finland. The theme for this year’s exhibition is the Transmission of Knowledge and the show contains works from altogether eight artists around the Northern Hemisphere. The exhibition has been curated by yours truly in cooperation with Ninni Korkalo. In the following writing I will introduce some of the media artworks of the exhibition. Simultaneously I’ll try to open up their background slightly and also present some of the thoughts they have managed to provoke.
The first piece of the exhibition greets the spectator already before arriving to the gallery space. Norwegian artist Guro Rex’s video work The Universe Is Da Club is displayed on the gallery window. Short video loop documents an event where a young woman, dressed in the Norwegian national costume, pops up a bottle of champagne. What pops up on the screen after this, is the title of the piece on cheesy gradient letters. It feels almost as if the piece is asking: Are you glad to be alive today? Maybe you should, ‘cos this particular space and time, this cosmos, is the place to be.
The world of Guro Rex continues downstairs in the first room of Gallery Mustanapa. Firstly the space contains a monitor, where several videoworks are running on a loop. Secondly, on the walls there are a few examples of a somewhat autobiographical email project that the artist is running. And most importantly, this project is something that everyone can participate in. All you need to do, is send a message saying ‘what is love baby don’t hurt me’ to 1212cow.pony@gmail.com and voilà – you will soon start to receive gallery spaces right in to your inbox!
The same personal voice of the author can be heard in the presented videoworks. They are an interesting mixture of just about everything, as if they were results of continuous creative explosions. As a spectator they make you anxious: you have a feeling nearly anything could follow. The colourful mixture of numerous elements create associations towards Jacolby Satterwhite and the continuous poses maybe a hint of Pipilotti Rist, but above all these works seem to be influenced by the current world of online videos on social media.
The ingredients of the videos are familiar, but they are somehow exaggerated so that the result becomes completely overloaded – and fun. The hand-held camera seems to suffer from a chronic shiver, images are transitioned with a very lofi pixelated crossfades and somewhat unrelated clip art animation loops just keep on appearing. Fairly cheap looking background templates are also in frequent use. The videos are mostly concentrated on a person or two, who speak or perform straight to the camera. Sometimes the outcome resembles a video diary, other times a performance. Expressions are unashamedly overstated and voices are often pitched either helium high or extremely low. The chit-chat rolls around topics we all know, from various ”projects” to why ”I’m better than him, they just haven’t discovered me yet”.
As mentioned, these elements are something that we all know, but it’s also important to emphasise that these videos are not plain parodies, nor critique. They clearly benefit from being exhibited in large numbers, because this way it becomes obvious that they are rather parts of the personal expression – or dare I say universe – that the artist has created. Of course it easy to draw links and connections to many directions. For example, one could say that these videos reflect how the artist is looking at our own time through a distinctive prism and simultaneously manages to capture something that is culminating right now. This could very well be the case and that might partially create their charm. One the other hand, their appeal may simply come from the fact that this universe actually is_the_club– and nuff said with that!
The Norwegian Sámi artist Elina Waage Mikalsen presents a piece called “Mun bijan iežan beallji ránu beallji vuostá / I put my ear next to the looms ear” in the exhibition. The author defines the work as a sonic loom and that is indeed quite an apt description. During the exhibition the actual piece is displayed in two different contexts. First Waage Mikalsen performed with the piece at the exhibition opening and throughout the rest of the exhibition period the piece is displayed with a running audio loop that was recorded from this performance. Both forms also stand independently on their own feet, hence you can enjoy the exhibited piece without seeing the opening performance.
Elina Waage Mikalsen performing at the exhibition opening. Photo by Kaisa-Reetta Seppänen
The artefact of the piece is an old loom that used to belong to the author’s grandmother. For the piece the artist has modified the old device in a way that it has become something completely else: an instrument. Where there used to be weft threads, there are now strings. These strings are then bent with rocks whose weight tightens them and makes them playable. During the performance Waage Mikalsen also placed several mics around the object to capture the sound of the strings but also the resonances, tones and noises from the object itself. Further on, these sounds were yet modified with electronic effects.
Photo by Kaisa-Reetta Seppänen
The cultural background of the piece lies in the Sea Sámi culture around the area of Olmmáivággi/Manndalen, where the author’s Sámi roots are located. This area has maintained a rare handicraft tradition of vertical loom, which is the type the loom of the piece also represents. These looms are used to weave multipurpose textiles called as rátnu. Previously used in various purposes in everyday life, today these textiles are more of a decorative. The making these handicrafts was traditionally concerned to be an area of women, and they were sometimes made also together in groups.
The audio of the piece lasts about ten minutes. It starts off with clacks of wood and scraping of the strings. Delay and reverb are apparent right from the start as well. As the works moves ahead, slowly but steadily more and more electronic particles start to appear in the sonic architecture. At one point the strings really start to vibrate and the intensity clearly grows. Banging of the stones can also be heard in the background.
During the last minutes of the audio the author’s own singing voice sneaks in to the aural landscape. Do you know the moment when a piece all of a sudden comes beautifully together – when all just clicks? With this work, this is that moment. It is intriguing how this one additional element turns out to be the last piece of the puzzle, that nails the whole. The presence, that is already in the piece, suddenly becomes somehow audible, materialises. But whose presence is that? Is the voice a howl through times, from the past to the present? Or is it the other way around – from here to there? Or perhaps it’s both at the same time? In any case one could say that in the piece several elements and their presence overlap in a natural, unforced way. That is: the presence of the author at this time and the strong presence of the history through the artifact. Thirdly there is the soundscape which reflects both today and the past and thus ties these two delightfully together.
Overall, the associations that the works creates in different directions are compelling. Bent strings of course point towards the world of traditional tonal music. When listening the piece, particularly Finnish group Memnon comes to my mind. However, to be precise this piece is not about that. It is neither a collage nor musique concrète which use old archival recordings to create new entities. Nor is it the type of experimental music, which is based on sole experimenting with the technology. Instead of all this this, I would say that this piece is a fascinating effort to interpret the material culture of the past and a soundscape related to it in a completely new way – to put one’s own ear carefully against the loom’s ear – and place it in the new framework of contemporary art.
Guro Rex’s pieces are not the only ones located in the Gallery Mustanapa. The large backroom of the gallery contains a two channel video installation In Silico by Laura Heuberger, who is a Swiss/Italian artist currently living in Northern Sweden. The title of the piece is an expression, which means “performed on a computer” or “via computer simulation”.
Photo by Janne Jakola
The piece starts off with a monologue that addresses someone, perhaps the spectator, straightforwardly. The voice is soft and gentle, although the timbre sounds slightly like a machine:
“Hi. Please make yourself comfortable…I never know what to say in these situations. I’m very quiet sometimes. I’d usually rather listen…What’s the best icebreaker you’ve heard? Once, I had someone approaching me with one of those very cheesy pickup lines. It was so weird…I like traveling, seeing new places, meet new people…But it’s been a while ago. Now I’m here.”
As the piece advances the viewer travels through different micro- and macrocosms on the screens. Visions that unfold could be sometimes interpreted as pulsating stars and planets orbiting in space, other times as bustling bacteria and other microorganisms under a microscope. The flow of water or other liquid is also a reoccurring theme. The images are accompanied by occasional glimpses of peaceful ambient soundscapes.
On the audio track the aforementioned chat evolves into a long string of topics that reminisce old childhood memories, personal diary notes and philosophical pondering about the nature of existence. But not without interruptions. What takes turns with the gentle voice number one in the audio track, is a second voice, which is clearly synthetic. With a very dull intonation this second voice goes through conditions and details, which would allow a human mind to be simulated. In contrast to the previous personal touch, the overtone of the second voice is clearly formal and academic. That is not a surprise, since the parts spoken by this voice no.2 have been quoted from the article Are You Living in a Computer Simulation? by the Swedish philosopher Nick Bostrom.
What Bostrom is claiming in the article has become known as the simulation argument. Basically what he is saying is, that in the future as the computing power increases the simulation of the human brain might be possible. Bostrom does not claim that we are currently living in a simulation. However, he argues that there are three different unlikely scenarios, out of which one is almost certainly true:
1. Mankind will never evolve to a level where human mind can be simulated.
2. Or then it does, but for some reason – such as ethical or simply a lack of interest – this kind of technology will never be taken in use.
3. Or, we are currently living in a simulation.
The idea that the whole reality as we perceive it is just an illusion, is of course not new. Already Plato presented The Allegory of The Cave that aptly demonstrates how our view of the existence could be only one out many possible. Also the Chinise philosopher Zhuangzi has introduced the famous dream argument, which has also been called “The Zhuangzi Paradox”. According to it we can’t really say weather the whole reality is actually just a dream or not. The idea of the reality being simulated or otherwise artificial is also a common theme in Sci-Fi. Already in 1977 Philip K Dick presented that we are living inside a computer simulation. Still, I would say that the modern simulation theories are simply mind boggling.
If the reality around us can be just a simulation or a dream, how do we truly know what’s real? I guess the answer is, that we profoundly don’t. But on the other hand: if something feels real, isn’t it real – even at some level? And what is “real” anyway – how do you define it? What is the opposite of real? False, unreal, bogus or artificial? Are the stories in the piece real? Does it matter?
Photo by Laura Heuberger
One of the biggest merits of In Silico is pointing out the vagueness of the border between something authentic and synthetic, real and unreal. It is almost impossible to define it – let alone in a universal way. Another important question that the work touches is the way we are accustomed to outline the situation. You have to be this or that: true or fake. Is this kind of starting point – a dichotomy – even a valid way to describe the actual situation? When talking about simulated reality, most people will probably go over to top and think of something like The Matrix. If something like this is even remotely the case, is a completely different thing. More probable is that this kind of simple reality/illusion juxtaposition is a man made concept. The validity of our reality can certainly be questioned, but a good way to begin the process might be to concentrate on our start off assumptions first.
Editoija Panu Johanssonin ajatuksia Ninni Korkalon teoksesta Black, Red, White Diaries (2018).
Satu Lumikista lienee nykyään kaikille tuttu, ainakin jossain muodossaan. Kun asiaan kuitenkin perehtyy, selviää äkkiä, että yhden tarinan sijaan Lumikin tarun voi pikemminkin määritellä löyhäksi kokoelmaksi useita keskenään erilaisia kertomuksia, joita yhdistävät muutamat yhteiset teemat. Yleisesti tunnetuin näistä sadun eri mukaelmista on varmaankin Disneyn maailmankuulu elokuvaversio vuodelta 1937. Yleisesti lähes yhtä tunnettua lienee myös se, että jo ennen Disneyn elokuvaa Grimmin veljekset olivat julkaisseet vuonna 1812 sadusta oman versionsa, jonka tapahtumat eroavat Disneyn versiosta jonkin verran. Todellisuudessa kertomus oli kuitenkin julkaistu erilaisissa muodoissa useaan kertaan jo ennen Grimmin veljeksiä [1] ja painettujen versioiden ohella sadusta on olemassa lukuisia erilaisia variaatioita ympäri maailmaa, myös Suomessa. [2] Esimerkiksi eräässä sadun täkäläisessä variaatiossa Lumikki mm. taistelee voittoisasti monipäisiä merikäärmeitä vastaan. [3]
Sneewittchen. Franz Jüttnerin kuvituskuva vuodelta 1905. Kuva: Wikimedia Commons
Niin ikään Lumikki on myös inspiroinut edelleen useita uudelleentulkintoja kirjallisuuden parissa [4], mutta ennen kaikkea hahmo tarinoineen on – kenties Disneyn elokuvan ansiosta – noussut myös maailmanlaajuisesti tunnistettavaksi populaarikulttuurin ikoniksi, jota toistetaan ja muokataan uudelleen ympäri maailmaa. [5] Niinpä ei ole lainkaan yllättävää, että Lumikki on ollut suosittu aihe myös nykytaiteen alueella. Suomalaiselle yleisölle tunnetuin esimerkki aiheesta on varmaakin Pilvi Takalan teos The Real Snow White (2009) mutta samalla tavoin Lumikki on innoittanut myös esim. maalauksia ja tanssiteoksia.
Lumikit seikkailevat maailmalla myös Ninni Korkalon teoksessa Black, Red, White Diaries (2018), mutta tulokulma aiheeseen on verrattuna esimerkiksi Takalan teokseen täysin toinen. Korkalo on itse kuvannut teostaan seuraavasti:
Toisella hiukset mustat kuin eebenpuu, toisella iho valkea kuin lumi. Toinen on kasvanut pienessä paperitehdaskunnassa Etelä-Karjalassa ja toinen Recifessä koillisbrasilialaisessa suurkaupungissa. Toinen on syntynyt tyttönä, toinen poikana. 20 vuotta myöhemmin henkilöt kohtaavat videoteoksessa.
Black, Red, White Diaries on noin kahdenkymmenenviiden minuutin mittainen kaksikanavainen videoinstallaatio, jossa kaksi videota on heijastettu näyttelytilan nurkkauksen vastakkaisille seinille vierekkäin. Teoksen ilmiasu jäljittelee videopäiväkirjaa eli vlogia ja ote on lajityypin mukaan “lifestylemainen”. Kuvan keskiössä on siis valtaosin suoraan kameralle puhuva ihminen ja suurin osa muustakin kuvamateriaalista seuraa luontevasti tätä linjaa. Kuvissa vilahtelee maisemia, konsertteja ja kaapattuja yksityiskohtia, kuin otteita päivittäisen päiväkirjan lehdiltä. Etenemistahti on verkkainen, muttei hidas. Muistiinmerkinnät ja muistelut seuraavat toisiaan ja luovat jatkuessaan ajan etenemisen tunnun.
Teos esillä 3H+K galleria Porissa lokakuussa 2018. Kuva: Ninni Korkalo
Peter Zimmermann on oikeutetusti esittänyt, että myös päiväkirjateksti on aina ennen kaikkea fiktiota. Samalla hän on myös todennut, etteivät päiväkirjat lähtökohtaisesti ole kovinkaan kiinnostavia.[6] Onko näin? Voiko toisen muistoista välittää – tai omista, jos ne tuntuvat vierailta? Tähän kysymykseen Korkalon teos tarjoaa ilman muuta myönteisen vastauksen, sillä kuten Lapin Kansan Richard Kauttokin omassa arviossaan teoksesta toteaa, Lumikkien tunteet tuntuvat, katsomossa saakka.[7] Teoksen yksi keskeinen ansio lieneekin, että vaikka mukana on jo videoblogimaisen teosmuodon takia ilmiselvä poseerauksen elementti, mukaan on saatu myös eletyn elämän makua. Kertomusten tosi ja taru sekoittuvat kiehtovalla tavalla niin, ettei katsoja voi lopulta sanoa, mitä mikäkin on. Mikään ei kuitenkaan kuulosta pahviselta sepitteeltä. Ehkä kertomukset voivatkin olla totta ja tarua samaan aikaan? Korkalo on todennut itsekin, että otettu rooli mahdollistaa monien sellaisten aiheiden käsittelyn, johon ei ehkä omana itsenään tarttuisi. [8] Rooli on siis yhä rooli, mutta samalla myös jotain muuta. Samoin valmiit tarinat voivat parhaimmillaan auttaa tarinallistamaan ja luomaan uutta. Ne eivät siis vain sijoita elettyä ja koettua vanhoihin kaavoihin, vaan päinvastoin tarjoavat mahdollisuuksia hahmottaa ja sanoittaa jotain ennenkokematonta, jolla ei ehkä vielä ole nimeä.
Teos esillä 3H+K galleria Porissa lokakuussa 2018. Kuva: Ninni Korkalo
Toinen teoksen keskeinen jännite muotoutuu siitä ristivalotuksesta, että portugalia puhuva Lumikki seikkailee pohjoisessa, maassa, joka voisi olla Suomi ja vastaavasti suomea puhuva Lumikki käyskentelee ympäristössä, joka sijaitsee selkeästi jossain kaukana etelässä. Tämä korostaa tarinan universaalia luonnetta entisestään. Kuten todettu, teoksen kaksikanavaisessa installaatioversiossa kaksi kuvaa on aseteltu näyttelytilan nurkkaan niin, että ne ovat toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Tämän voisi ajatella tuottavan vaikutelman jyrkästäkin vastakkainasettelusta, mutta käytännössä näin ei ole. Pikemminkin kyse on siitä, että teoksen eri kanavat heijastavat saman kolikon eri puolia, eri puolilla maailmaa rinnastaen maisemia, hahmoja, todellisuuksia ja tarinoita. Kuten Penttinen-Lampisuo on todennut, satuun peilautuvien elämäntarinoiden alla teos käsittelee myös ystävyyttä. Vaikka Lumikkien suhdetta ei selitetä mitenkään, se välittyy sanojen ja kuvakulmien takaa erityisen kauniina. [9] Lumikit nähdään yhdessä vain teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä kuvassa.
VIITTEET:
[1] Niemi 2008, 3.
[2] Niemi 2008, 4.
[3] Niemi 2008, 4-5.
[4] Listoja Lumikki-sadusta ja sen hahmojen uudelleentulkinnoista löytyy esimerkiksi täältä ja täältä.
[5] Jos haluat hankkia Lumikki-asun vaikkapa Walmartista, valinnanvaraa löytyy. Valikoimasta löytyvät esimerkiksi Lumikin zombi- ja hipster-versiot.
[6] Zimmermann, 2015.
[7] Kautto, 2018.
[8] Paldanius, 2018.
[9] Penttinen-Lampisuo, 2018.
LÄHTEET:
Kautto, Richard: Suuri satu ja kolikon kääntöpuoli. Lapin Kansa 30.11.2018.
Niemi, Anna: IHAN OIKEITA PRINSESSOJA -Satukonsertti porttina sadun ja musiikin maailmaan. Opinnäytetyö, Musiikin laitos, Esittävän musiikin suuntautumisvaihtoehto, Lahden Ammattikorkeakoulu, 2008.
This short text was originally written in the summer of 2019 after I heard actor Rutger Hauer had sadly left us:
This short reasoning goes out to all the fans of the film Blade Runner. As most have probably heard, the actor Rutger Hauer passed away a while ago. When thinking of him, I always remember the classic Tears in the rain-monologue, which culminates the sci-fi classic Blade Runner . This film was also Hauer’s own favourite of his own films. I’m sure almost everybody knows the film and the monologue . It is a short talk that addresses the perishableness of everything: “All those moments will be lost in time, like tears in the rain”. Apparently it has also been called as “the most moving death soliloquy in cinematic history”.
As a few people have pointed out, the weight of the whole film can be felt in this one fragile moment.
Hauer plays Roy Batten, the main antagonist of film. Roy is a so called “replicant”, a machine with a short few years lifespan, built by humans just to serve. Throughout the course of the film Roy seeks a way lengthen his life, but slowly realises it is not possible as his body starts to fall apart. This short flash where he realises his life is soon over underlines aptly the theme of the whole movie: the shady border between a man and a machine. If not already before, at the latest at this precise moment that border completely dissolves. Here we have a form of life – a machine, if you like – whose sole wish is only to exist a little longer, only to live. His lust for life obviously stems from the fact that he is attached to his memories – and to the feelings driven from these memories. AND to the sense of purpose driven from those feelings.
Then there is also the glimpse of empathy in such a dark film: This non-human machine actually saves a person, who just tried to kill him. A move that somehow raises him morally over the commercial human institution that first made him and now tries to get rid of him. – Or, maybe it’s just the inevitableness of death, that he accepts? You realise you’re at a point where you have nothing left to lose, nor nothing left to gain either. How human is that? I love the way how he smiles after the words “Time to die”.
And lastly there is of course the dove.
At the moment of his death, Roy releases a dove, and it flies away representing the soul that he supposedly never possessed. An unforgettable moment and an unforgettable scene! R.I.P. Mr. Hauer.
In the following writing I will try to present shortly a few artists whose performance particularly struck my attention during the wonderful Inversia Festival at Murmansk this year. This is by no means a top list or anything like that. For example, the airy songwriter/electronic hybrid tunes of Synecdoche Montauk (from Thursday) or the intense electronic set of SØS Gunver Ryberg (from Saturday) would definitely deserve a writing of their own. However, I would like to concentrate here on the musical program that was heard on Friday the 8th at The Club Manila and pick up a few artists who performed there. I think this night was in many ways a perfect example of clever programming, where most of the artists somehow represented different variations of a common theme. Through this, the whole night somehow became more or less one enormous setlist, where similar elements were reiterated with different kind of approaches. Perhaps some of the key concepts in opening the night could be minimal foregrounds and the vast contents lurking just behind them. Other common themes probably were slowly expanding aural images, the ever-evolving and dissolving structures from silence.
The second performer of the night was Russian Alexander Medvedev. Quoting the program he performed “an algorithmic installation” and thus was in charge both the audio and the visuals of the set. What we heard and saw could be described as majestic: massive electronic ambiences intersecting, sometimes even crashing, and eventually vanishing behind each other. The music represented certainly a movement of enormous masses, but not without sensibility. No matter how grand, one could always sense the presence of the author and his affections in the material. That is: this was minimalistic music of large surfaces, but not without feelings and personal touch. The visuals accompanied the music with similar language: large bursts of strong colours, full of contrast varied from the planetary nebulas to abstract shapes and thereby formed a consistent counterpart for the musical flow throughout the whole performance.
Photos by Tomi Knuutila
The Swedish artist Lisa Stenberg had a challenging slot later on in the evening playing right after the energetic performance of Sturle Dagsland, but I think she pulled it off magnificently well. I guess her music could be described in a similar fashion than Medvedev’s. With a quick listen one could say that it does not contain much rhythm nor melodies – but leaving it there would be an immense injustice. Because what I sensed in her music was above all huge, huge amount of emotion and beauty. I suppose I could even say without any exaggeration that I simply loved it. She gave solid performance where different kind of electronic structures and drones slowly faded in, evolved, blended with each other and then gently disappeared to where they came from. The textures, timbres and colours were well thought and created a coherent whole. The pulsating waves, the swashes of sounds and the reflections of echoes were yet topped with delicate melancholic minor key harmonies, which gave the music a wistful and touching tone. This set was the personal highlight of whole festival for me and I highly recommend anyone checking out her music!
The night was wrapped up with Norwegian Alexander Rishaug performing under the alias Rudow. He performed a tight set of first-rate minimal techno with a strong dub vibe in the style of Basic Channel and Rhythm & Sound. Once again, equally important to the actual sounds was the vast space between them. During the set you could almost feel the void take you somewhere distant and beyond – maybe somewhere between galactic radio noise and remote reverberations of the big bang? Spare rhythmical elements and robust bass created a sturdy bottom, on top of which huge elements could collide and then calmly dissolve. Clicks, cracks and short instrumental stabs all soaked gigantic reverb and delay were an essential part of soundscape, partially sparse yet so completely full. It is exactly this paradox that so aptly underlined the theme of the whole night: the richness of the texture – and the texture alone.
In addition to all the wonderful artists who performed at the festival I would like to thank Mr. Oleg Khadartsev for putting up such a carefully planned and thought provoking musical program. For me the Friday night at Manila was a delightful experience where different musical acts created almost seamlessly something new, that simply became more than just a sum of its parts.
