This writing was originally written to accompany Sami Funke’s photo exhibition Beethoven’s Horse at Gallery Napa in the summer of 2020. It was published for the first time at the Post Santa Blog.
Panu Johanssonin ajatuksia Sami Funken valokuvanäyttelystä “Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta.”
Galleria Napassa Rovaniemellä on parhaillaan esillä Sami Funken valokuvanäyttely Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta. Beethovenin Hevonen on myös näyttelyssä esillä olevan teossarjan nimi. Se juontaa juurensa tarinaan, jonka mukaan säveltäjä Ludwig van Beethoven halusi aikoinaan itselleen hevosen, mutta unohti kuitenkin ruokkia ratsuaan. Niinpä se kuoli lopulta nälkään. Funken mukaan tarina on vertauskuva Suomesta ja sen haja-asutusalueen rakennemuutoksesta. Vanhat syrjäseutujen rakennukset ovat olleet joskus upeita ja tarpeellisia, mutta nyt ne on hylätty tarpeettomina. Jokaisella rakennuksella on kuitenkin tarinansa, vaikka se olisi unohdettu.
Funke myös kirjoittaa näyttelyn lehdistötiedotteessa, että kuvien kulttuurihistoriallinen merkitys on hänelle ensiarvoisen tärkeää. Hänen mukaansa teossarjan kuvat kertovat asutuksen ja teollisuuden muutoksesta, kulutuskulttuurista sekä omista arvoistamme tänä päivänä. Kuvat on otettu eri puolilla Suomea. Osa kuvatuista paikoista on ehditty jo purkaa, mutta muutos ja murros ovat kuvien muistissa. Olennaista on itse ilmiö, eivät yksittäiset kuvat. Sarjan kuvaus on aloitettu useita vuosia sitten ja se täydentyy edelleen.
Näyttelykritiikissään Lapin Kansan Anu Jormalainen toteaa osuvasti“Melankolisten potrettien ottavan rakennuskantaa lakonista romanttisuutta ja hillittyä nostalgiaa huokuen.”[1] Näin todellakin on, sarjan teosten sävy on melankolinen, muttei sentimentaalinen. Surullista pohjavirettä tasoittaa viileän dokumentaarinen kuvaustyyli, joka ei ota kantaa. Rakennukset on kuvattu yleiskuvina, sommitellen usein keskelle. Vuodenajat kiertävät ja välillä päivä on harmaampi. Silti neutraali esitystapa on toteava: tällä kertaa on näin.
Silti kuvissa on jotakin hyvin kiinnostavaa. Kuvasto lienee kaikille tuttua ja siksi siihen on helppo samaistua. Kuten Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander näistä teoksista toteaa:
“Sami Funken valokuvat vievät meidät aikamatkalle omiin muistoihimme ja jaettuun kokemukseen. Olemme kaikki nähneet hylättyjä rakennuksia, joista ensin huomaamme vain rakennuksen sammuneet valot, pihan heinittymisen. Muutaman talven jälkeen näemme, miten nurkkiin hiipinyt kylmä alkaa tehdä tuhojaan. Kosteus on kertynyt pintaan, imeytynyt rakenteisiin, lahottanut lautoja ja rapauttanut tiilimuurauksen saumoja, rikkonut maalipintaa. Eräänä päivänä katto notkahtaa ja ymmärrämme, että loppusuora on alkanut.”[2]
Toisaalta ajatuksia herättää myös taiteilijan itsensäkin toteama fakta, olennaisia eivät ole yksittäiset kuvat tai paikat vaan ilmiö, jota sarja kuvaa. Tämä ilmiö epäilemättä etenee edelleen, vääjäämättä. Voisiko sille tehdä jotain? Pitääkö sille tehdä jotain? Mitä? Osa seurannee tällaista kehitystä surulla, toisille tämän tyyppiset rakennukset ja rauniot kenties edustavat maisemaa rumentavia häpeätahroja, jotka pilaavat sen. Mikä raunioissa, autiotaloissa ja joutomaissa viehättää ja miksi ne herättävät niin monenlaisia tunteita?
Kriitikko ja kuraattori Veikko Halmetoja on kirjoittanut Beethovenin Hevonen-sarjasta vuonna 2017 julkaistussa, Funken teoksia käsittelevässä Etsimässä-katalogissa seuraavasti:
”Ensi katsomalta ajattelee helposti, että Sami Funke on valokuvaajana realistinen dokumentoija, jonka kuvissa ympäröivä todellisuus nousee pääosaan. Kun kuvien äärellä viipyy pidempään, alkaa niistä vähitellen löytää enemmän ja enemmän symbolistisia piirteitä. Ei ole kaukaa haettua katsoa niitä vasten romantiikan ajan maalaustaiteen kontekstia. Kuvasarjassa hylätyistä rakennuksista rakennukset ovat voimakkaasti yksilöitä ja rappiossaan kauniita. Niiden kautta realisoituu niin maaseudun kuin pienten taajamien rakennemuutos. Kuvataiteessa romantiikka ei näyttäydy yhtenäisenä tyylisuuntana vaan kyse on enemmän asenteesta ja aihepiiristä. Romantiikalle ominaista on erityisesti tunneilmaisun näkyminen ja henkistynyt suhde luontoon. …Funken kuviin latautuu paljon samoja merkityksiä. Kuvassa, jossa luonto on vallannut vanhan navettarakennuksen, jonka katto on romahtanut ja kasvillisuus peittää tien perille, konkretisoituvat mielikuvat kaiken katoavaisuudesta, ihmisen toiminnan hetkellisyydestä ja luonnon vallasta.”[3]
Osin tämä pitää paikkansa, osin ehkä ei. Rauniolla ja rauniolla on nimittäin eroa.
Ihmisten suhde raunioihin on näet vaihdellut historian edetessä ja eri aikoina niihin on liitetty erilaisia merkityksiä. Jo 1700-luvulla huomattiin, että rauniot voivat olla luonteeltaan yleviä tai jopa subliimeja. Niinpä niitä voi tarkastella kuin taideteoksia, sillä ne paljastavat kätkettyjä puolia maailmasta. 1800-luvulla romantiikan aikakaudella vanhoista antiikin ja keskiajan raunioista tuli suorastaan muotia. Niitä ihailtiin ja pidettiin merkkeinä menneisyyden traagisuudesta. 1800-luvun suhdetta raunioihin leimasikin tunne: niistä saatiin symboleja melkein mille tahansa ihmissydämen kokemalle ailahdukselle.[4]
Kuva: Wikimedia commons
1900-luvulla suhde raunioihin kuitenkin muuttui. Maailmansodat hävityksineen loivat aivan uudenlaisia raunioita. Maan tasalle pommitetut Hiroshima, Nagasaki tai Dresden olivat perusluonteeltaan täysin erilaisia kuin antiikin pittoreskit rauniot. Ne kuvastivat pikemminkin totaalista tuhoa. Niiden äärellä oli mahdotonta ylistää rapistumisen kauneutta romantikkojen tapaan.[5]
1900-luvun loppupuoli ja sen rakennemuutos toi mukanaan taas uudet rauniot. Maaseutu tyhjeni, kun ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Tehtaat jäivät toimettomiksi, kun tuotanto siirtyi ulkomaille tai ei enää kannattanut. Näihin uusiin raunioihin ei kuitenkaan enää suhtauduttu samalla tavoin kuin ennen. Siinä missä vanhat rauniot lunastivat itsearvon jo ammoisuutensa ansiosta, näitä liian uusia raunioita ylenkatsottiin: tyhjentynyt kerrostalo valkovenäläisessä lähiössä ei tuntunut aivan samalta kuin keskiaikainen baijerilainen linna.[6] Myös Suomessa tilanne on ollut jokseenkin tämän kaltainen. Kuten Helander toteaa “Meidän suhteemme menneisyyteen ja vanhoihin rakennuksiin on kompleksinen. Arvostamme enemmän uutta kuin vanhaa ja kulunutta, uusi on synonyymi hyvälle”.[7]
Vuosituhannen vaihteessa jokin kuitenkin muuttui. Kiinnostus moderneja raunioita kohtaan suorastaan räjähti uuden alakulttuurin urbaanin löytöretkeilyn (urban exploring) myötä. Tiivistettynä urbaanissa löytöretkeilyssä on kyse useimmiten hylättyjen ja autioiden rakennusten sekä normaalisti näkymättömien paikkojen kuten tunnelien, viemärien tai vaikka kaivosten tutkimisesta ja valokuvaamisesta. Urbaanin löytöretkeilyn kiinnostus kohdistui nimenomaisesti moderneihin raunioihin. Antiikin rauniot ja niiden tarinat olivat alkaneet jo toistaa itseään.[8]
Kirjailija ja kääntäjä Ville -Juhani Sutinen on pohtinut teoksessaan Kuolleiden muistomerkkien vuosisata- Joutomaan ja raunion estetiikasta laajasti raunoiden, autiotalojen ja joutomaiden viehätystä. Hän kirjoitaa aiheesta kauniisti ja näin tehdessään hän nähdäkseni onnistuu samalla tavoittamaan jotain myös siitä, mistä näiden Funken teosten viehätysvoima kumpuaa.
Sutisen mukaan rauniot ja joutomaat ovat pohjimmaiselta luonteeltaan epäpaikkoja. Ne ovat paikoiksi käsitettyjen tilojen lomaan jäävää pimeää ainetta, joiden kohdalla tuttu maailma on mennyt nurin, kääntynyt negatiiviksi. Maailma, jota olemme tottuneet katsomaan, on ikään kuin valmis. Välillä vanhoja rakennuksia tietenkin puretaan ja uusia rakennetaan. Tällaiset kohteet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan keskeneräisiä vaan pikemminkin ne pyrkivät kiivaasti tästä keskeneräisyydestä pois. Tämä arkinen maailma on yksi todellisuus. Mutta se ei ole koko tarina.[9]
Sutinen jatkaa: Raunioiden ja joutomaiden kohdalla valmiiseen maailmaamme on revennyt sauma, jossa sen toinen puoli tulee esiin. Pysyvässä välitilassa olevat rauniot jäävät tavallisesti todellisuuden ulkopuolelle, koska niitä katsotaan, mutta niitä ei nähdä. Meidät on ehdollistettu huomaamaan se, mitä meille halutaan näyttää – se, mikä on hyödyllistä. Raunioiden ja joutomaiden muodostama kääntöpuoli on kuitenkin osa todellisuuttamme, vaikka se on usein unohtunut. Tietenkään tämä puoli ei sekään ole koko totuus. Mutta se on kuitenkin yksi näkökulma, joka jää usein kätköön, tai joka joskus jopa kätketään. Onko se muistutus tuottamattomuudesta ja rappiosta maailmassa, jossa kulutus on ihanne, mutta mikään ei saisi kulua? Kertooko se, mitä haluamme kätkeä, enemmän kuin se, mitä haluamme esittää?[10]
Myös Henna Helanderin näkökulma Funken teoksiin on samansuuntainen hänen kirjoittaessaan: ”Sami Funken valokuvat dokumentoivat katoavaa Suomea, kaunistelematta, toteavasti. Rakennuksia ei ole arvotettu hyviin tai huonoihin, kauniisiin tai rumiin, vaan saamme nähdä koko Suomen anonyymisti ja paljaana. Katsojana saamme itse täydentää tarinat.”[11]
Sutinen myös kirjoittaa oivaltavasti miten juuri valokuvaaminen on osuva tapa irrottaa joutomaa kääntöpuolelta ja tuoda se esiin, sillä joutomaat piirtyvät parhaiten kuvien kautta – paremmin kuin esim. sanoilla kuvaillen. Välineenä mykkä valokuva on tarkka media raunioiden kuvaamiseen, sillä valokuvan lailla myös modernit rauniot ovat täynnä luonnollista hiljaisuutta. Siinä missä sodan raunioittamat paikat ovat täynnä meteliä ja huutoa, hylätyt talot pysyvät vaiti tai puhuvat vain hyvin hiljaa. Ne eivät kerro räjähdyksistä, eikä niiden seinissä ole luodinreikiä. Niiden hiljaisuus ei ole painostava, vaan korkeintaan surumielinen. Jos tämä hiljaisuus kertoo jostain, niin hiipumisesta. Modernin ajan kakofonia on kaikonnut ja tehtaiden koneet ovat pysähtyneet. Asuintalojen ikkunat on laudoitettu umpeen ja ovet laitettu säppiin. On rauhallista, kuin muistojen tuolla puolen.[12]
Kenties raunioiden lumous ei lopulta tiivisty selkeästi osoitettaviin seikkoihin kuten historiaan tai kauneuteen vaan abstraktimpaan eksistentiaaliseen tunteeseen, jonka paikka herättää – ja jota sivuttiin jo romantiikan yhteydessä. Joutomaalla, raunioiden keskellä ajat näet kumoutuvat, sillä alku ja loppu paiskaavat siellä kättä. Maailma alkaa joutomaasta ja aikanaan myös päättyy siihen. Joutomaalla kohtaavat myös luonto ja kulttuuri, sillä joutomaa kuuluu molempien piiriin. Rauniot ovat muistutus keskeneräisyydestä ja kulumisesta, kaikesta siitä, mikä ei kuulu vallitsevaan maailmankuvaan. Rauniot eivät kuitenkaan kuluta, vaan ne päinvastoin säilyttävät kuluvan. Ne ovat monumentteja sille, että kaikki muukin on keskeneräistä, ikuisessa välitilassa ja haurasta.[13]
Sami Funken kotisivut:
Beethovenin Hevonen-sarja kotisivuilla:
https://www.studiofunke.fi/portfolio/beethoveninhevonen/
Urbaania löytöretkeilyä ja raunioihin perustuvia taideprojekteja:
https://www.rebeccabathory.com/sovietghosts
http://www.marchandmeffre.com/detroit
https://www.panayischrysovergis.com/copy-of-never-never-land
VIITTEET:
[1] Jormalainen, 2020.
[2] Helander, 2020.
[3] Halmetoja, 2017.
[4] Sutinen 2016, 124-136.
[5] Sutinen 2016, 134.
[6] Sutinen 2016, 118, 196 ja 228.
[7] Helander, 2020.
[8] Sutinen 2016, 135-136.
[9] Sutinen 2016, 7-10.
[10] Sutinen 2016, 8-14 ja 76.
[11] Helander, 2020.
[12] Sutinen 2016, 7 ja 260-264.
[13] Sutinen 2016, 25, 50, 247, 344 ja 365.
LÄHTEET:
Halmetoja, Veikko: Tunne rikastaa dokumentointia. Kirjoitus katalogissa Etsimässä – valokuvaaja Sami Funke, 2017.
Helander, Henna: Beethovenin Hevonen-valokuvasarja. Kirjoitus jaossa näyttelyssä, kirjoitettu 5.3.2020.
Jormalainen, Anu: Muutoksen melankolisia muotokuvia. Lapin kansa 11.8.2020.
Artikkelin verkkoversio löytyy osoitteesta:
https://www.lapinkansa.fi/nayttelyarvio-muutoksen-melankolisia-muotokuvia/2775880
Sutinen, Ville-Juhani: Kuolleiden muistomerkkien vuosisata – Joutomaan ja raunion estetiikasta. Turku – Tallinna: Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, 2016.